Heinäkuu vetelee viimeisiään. Uskomatonta, minne tämä kesä on mennyt? No kyllähän tiedän siihen vastauksenkin. Se on mennyt touhottaessa. Kun on kymmenen rautaa tulessa, saattaa jollakin raudalla välillä nousta savua tai tulla palaneen käryä.

Kesän aikana ei ole tullut paljoakaan keskityttyä opintoihin, mutta hyvällä omalla tunnolla ajattelen, että niitä asioita kerkeää tekemään syksyn pimenevinä tunteinakin. Nyt on nautittava aurinkosta, lämmöstä, laiturista, lintujen laulusta, rantasaunasta, veden liplatuksesta ja lasten iloisista äänistä vesiriemujen keskellä. Nyt on osattava nauttia ja rentoutua.

Kesällä ajatukset on vallanneet murrosikäisen tyttären eteen tuomat asiat. Oma nuoreni on kohdannut elämän tosiasioita ja karuutta kaiken omaan mieleen ja kroppaan tapahtuvan muutoksen keskellä. Tytön itsekritiikki, itsensä syyttäminen ja oman henkisen itsensä kasvattaminen eivät ole mitään pieniä asioita. Toisinaan tyttö on sinut itsensä kanssa, toisinaan taas ei mitään sinnepäinkään. Ja miten nopeasti mieliala muuttukaan, eikä tyttö itsekään pysy perässä itkettikö, naurattiko vai ottiko nyt kovasti päähän. Ja pitikö tässä kohtaa paiskata huoneen ovi kiinni perässä.

Kuvitelmani on, että murrosiän kriisit ovat syvempiä tytöillä kuin pojilla. Onko se näin? Ehkä se ei ole, se tuntuu vain, kun poikien osalta ei ole kokemusta. Vai onko se todellakin niin ja jos on, niin mikä siihen on syynä? Ehkä ongelmat ovat erilaisia.

Myös minä olen välillä ollut ns. aivan pihalla. Miten autan lastani eteenpäin. Keinot on vähissä, osaanko minä, mitä minä seuraavaksi sanon, millä minä saan tuettua omaa lastani siten, että hän pääsee pahimmasta oman itsensä etsimisestä yli ja kasvaa kunnon kansalaiseksi. Suu/puhe, kirjoittavat sormet ja internet ovat olleet kovassa käytössä. Yleensä se, että avaat kerran suusi, vie taas eteenpäin asioissa. Jokaiselta kenen kanssa asiasta olen puhunut, olen saanut jonkun johtolangan eteenpäin.

Sen tiedän, että en ole ainoa. Meitä murkkuikäisen vanhempia on tuhansia ja taas tuhansia. Ja suurin osa joutuu repimään hiuksia päästään tai vähintäänkin hiukset harmaantuvat kun näitä asioita pohditaan. Itse olen kyllä huomannut, että vertaistukea kaivataan niin ehkä nuorten piirissä kuin murrosikäisten vanhempien porukassakin.

Suurinta onnea tällä hetkellä tuo se, että oma tyttäreni puhuu minulle paljon. Luottamus meidän välillä on kasvanut suunnattomasti, mutta sen huomaan myös siinä, että kiukun puuskat suuntautuvat myös minuun. Olen vaan opetellut näkemään ne positiivisena asiana. Minä olen riittävän lähellä, riittävän läheinen, jotta asiat voi purkaa minulle, niin keskustelemalla kuin huutamallakin.

Sitten tulee päiviä, jolloin oma iso tyttäreni, joka todellisuudessa on aina minun pieni tyttäreni, tulee kainaloon, halaa ja sanoo että nyt on hyvä olla. Siitä me nautimme yhdessä.

Tulevaa syksyä odotellen.... mutta vielä auringon säteistä nauttien!

Kesä on käynnistynyt ja kesälomaa jo kovasti odottelen. No siihenpä ei ole enää kuin puolisentoista viikkoa, mutta sitä ennen on vielä opintojen osalta Koulutuspolitiikan tentti. Kesäaika menee aika pitkälti nenä kiinni kirjoissa. Tarkoituksena olisi saada aineopintojen essee tehtävät kesän aikana pakerrettua ja sitten syksyllä jatkaa proseminaarityön osalta.

Tenttimateriaali on jälleen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Päätin nostaa yhden aiheen jälleen tarkempaan pohdintaan tai itse asiassa aihe nousi ihan itsestään.

Stephen J. Ballin artikkelissa Suorituskeskeisyys ja yksityistäminen jälkihyvinvointivaltion koulutuspolitiikassa (Kasvatus 35 (1)) pohditaan suorituskeskisyyden vaikutukisia koulutukseen. Lainaan artikkelista muutaman kohdan:

"Suorituskeskeisyyden ja managerialismin yhdessä luomassa hengessä siivotaan nurkista myös ammattietiikan aikansa eläneet hienoudet. Eettisestä pohdistelusta tulee vanhanaikaista, kun pyritään päämäärien saavuttamiseen, suoritusten parantamiseen ja talousarvion maksimoimiseen. Arvojen sijaan tulee aineellinen tai rahallinen arvo paitsi silloin, kun arvojen voidaan osoittaa tuottavan lisäarvoa." (Ball, S.J. Suorituskeskisyys ja yksityistäminen jälkihyvinvointivaltion koulutuspolitiikassa. Kasvatus (35) (1). 2004. 15)

"Kaikki tämä suorituskeskisyyden nimissä tapahtuva organisaatioihin kohdistuva ja organisaatioissa tehtävä työ muuttaa professionaaleja niin, etteivät he enää tunne itseään. Sen seurakusena suorituskeskeisyys ajaa vastarinnan, professionalismin, työntekijän sisimpään, niin että tilivelvollisuuden ja erinomaisuuden vaihtoehtona on joko paeta tai tulla hulluksi. Yhtiöitetyt, suorituskeskeiset organisaatiot tarjoavat uusia laadun ja erinomaisuuden "mahdollisuuksia". Ne antavat "jokaiselle organisaation jäsenelle tilaisuuden ilmentää ' yksilöllistä aloitekykyä' ja kehittää ' voimavaransa' täyteen mittaan organisaatiota palvelemalla". Tämä merkitsee myös sitä, että organisaation jäsenet lakkaavat olemasta korvaamattomia."(Ball, S.J. Suorituskeskisyys ja yksityistäminen jälkihyvinvointivaltion koulutuspolitiikassa. Kasvatus (35) (1). 2004. 15)

Olen seurannut sivusta muutamien koulutusorganisaatioiden muutoksia ja vaikken ihan sisällä toiminnassa olekaan on edellä esitetyt asiat täysin todellista maailmaa. Yleinen yritysmaailman linja on sisällä koulutusmaailmassa. Ihminen myy kahdeksan tuntia päivässä työnantajalle ja työnantaja määrittelee tehtävät ja millä tasolla tulosta on synnyttävä. Tämä voi olla äärimmäisen vaikeaa käsitellä tilanteessa, jossa esim. opettaja tekee elämäntyötään, työtä johon tuntee kutsumusta.

Opettajan työ kuitenkin jollain tasolla on työtä, johon tunnetaan kutsumusta. Työn hyvä suorittaminen vaatii sitoutuneisuutta ja omien arvojen toteuttamista. On vaikeaa "myydä" oppilaille asiaa, jossa ei ole itse täysillä mukana, tai jonka haluaisi itse toteuttaa eritavalla, esim. opetusmenetelmien kautta.

Toisaalta työnantajanäkökulmasta suorituskeskeisyyden ymmärtää ja sitä käytetään varsinkin näinä aikoina joka paikassa. Tulosta on synnyttävä, mahdollisimman tehokkasti. Raha on tiukassa ja kehittämistehtävissä on painotettu erityisesti taloudellisesti tehokasta näkökulmaa. Kyllä siinä kohden ylimääräiset asiat jätetään pois ja keskitytään vain oleelliseen. Toteutuksen osalta tehdään selkeät sävelet, miten toteutus tehdään. Työnantajalla on kuitenkin mahdollisuus edellyttää työntekijältä tietynlaista toimintaa.

Tämä kuullostaa loputtomalta hiertämiseltä ja sitä se varmasti tulee aina olemaankin. Opettajien ja kaikkien työtä tekevien on siihen sulauduttava ja pyrittävä toteuttamaan itseään annettujen raamien sisällä. Tai tehtävä omat ratkaisunsa, jotka toivon mukaan eivät ole Ballin ehdottamia pakenemista ja hulluksi tulemista.

Mitenhän on, onko tässä kohden eroja siinä minkätyyppisestä tai mille asteelle kohdistuvasta koulutuksesta on kyse? Onko eroja siinä on kyse ammattiin valmistavasta, toisen asteen koulutuksesta, ammattikorkean koulutuksesta, yliopistotasoisesta tai kansalaisopisto-opetuksesta. Jollakin asteella tämä näkyy kaikissa asteissa, mutta oma tutustumistyöni on tässä vielä kesken. Onko muilla havaintoja?

Hyvin huomaa, että omat ajatukset risteilevät laidasta laitaan, hyvin tunteita herättävä aihe ainakin minussa.

 

Sitä on tänään oltu empiiristen tutkimusmenetelmien tentissä ja sepä kirvoittikin kirjoittamaan muutaman sanasen. No ensinnä tentti oli ensimmäinen yli kahdeksaan vuoteen, juoten jännitti suunnattomasti, mutta kyllä se ihan ok meni. Katsellaas nyt mitä "opettaja" siihen sanoo.

Tentittävä aineisto oli tosi mielenkiintoinen Juhani Aaltolan ja Raine Vallin Ikkunoita tutkimusmetodeihin I ja II teokset. Teokseet sisälsi paljon tietoa eri tutkimusmenetelmistä ja niihin liittyvistä asioista. Hyvät kirjat aloittelevalle tutkijalle. Kannattaa tutustua, jos näihin asioihin liittyen on kiinnostusta. Itse pääsen hyödyntämään kirjoja tulevassa proseminaarityössä, jota pitäisi lähteä syksyllä työstämään.

II teoksessa käsiteltiin populaarikulttuurin osuutta analyysissä ja ylipäänsä opetustoiminnassa. Minut herätti se kirjan lausahdus "Usko tai älä: kasvatuksen maailman tutkijalle kaikki käy empiirisestä aineistosta." (Aaltola, J. & Valli, R. Ikkunoita tutkimusmetodeihin II näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analysointimenetelmiin. 2007, 253). Tämä sama pätee mielestäni myös opetustyöhön. Teoksessa todetaan myös, että populaarikulttuuri ei selkeästikään koseta koulua eikä opettajia. Opettajat elävät muuten arjessa ja näkevät tämän kaiken, mutta kun astutaan koulunovien sisälle, astuu esiin opettajaminä ja arkiminä kaikkoaa. Opettaja joka käyttää populaarikulttuuria opetuksessaan leimataan oudoksi, kollegoiden toimesta. (Aaltola, J. & Valli, R. Ikkunoita tutkimusmetodeihin II näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analysointimenetelmiin. 2007, 255). Opettajien tulisi kyllä hyödyntää enemmän normielämän eteen tuomia asioita ja aineistoja. Mikäs sen parempaa opetusmateriaalia nuorille on kuin kuluvan aikakauden lehdet, tv-ohjelmat ym. vastaavat. Se herättää kiinostusta jos mikä. Ja siitä kautta opetuksen tuominen. Kekseliäisyyttä ja aikaahan se vaatii opettajalta rakentaa opetusta tältä pohjalta, mutta tod.näk. toimiva vaihtoehto. Ei muuta kuin salkkareita kehiin...

Herätteli ajatuksia, noin ala-aste ikäisten lasten äitinä ja itsekin kasvatustiedettä lukevana.

 

Kyllä se on minunkin opeteltava tähän blogi -maailmaan.

Lähden liikenteeseen ihan näin harjoituspohjalta, mutta syventymistä joihinkin aiheisiin tulee matkanvarrella tapahtumaan.

Keskustelun ja vuodatuksen aiheeksi tulee varmasti jotain näiltä oman elämän eri saroilla tapahtuvista asioista. Aiheissa sivutaan varmasti omaa työtä, elikäs esimiestyötä ja vieläkin ehkä vahvemmin atk-opettajan työtä, jota teen sivutoimisesti kansalaisopistolle. Opettaja työn innoittamana kasvatustieteen perusopinnot ovat paketissa, mutta aineopintoja tässä kovaa vauhtia pakerretaan. Kaiken suolana kuitenkin on perhe ja siihen kuuluvat kaksi lapsosta, toinen murrosiässä ja toinen juuri koulun aloittanut. Niin ja tietenkin se aviomies.

Eli jotain näihin aiheisiin, ainakin jollakin tasolla, liittyvää on näköpiirissä.

Tästä se lähtee.

 

Jenny