Heinäkuu vetelee viimeisiään. Uskomatonta, minne tämä kesä on mennyt? No kyllähän tiedän siihen vastauksenkin. Se on mennyt touhottaessa. Kun on kymmenen rautaa tulessa, saattaa jollakin raudalla välillä nousta savua tai tulla palaneen käryä.

Kesän aikana ei ole tullut paljoakaan keskityttyä opintoihin, mutta hyvällä omalla tunnolla ajattelen, että niitä asioita kerkeää tekemään syksyn pimenevinä tunteinakin. Nyt on nautittava aurinkosta, lämmöstä, laiturista, lintujen laulusta, rantasaunasta, veden liplatuksesta ja lasten iloisista äänistä vesiriemujen keskellä. Nyt on osattava nauttia ja rentoutua.

Kesällä ajatukset on vallanneet murrosikäisen tyttären eteen tuomat asiat. Oma nuoreni on kohdannut elämän tosiasioita ja karuutta kaiken omaan mieleen ja kroppaan tapahtuvan muutoksen keskellä. Tytön itsekritiikki, itsensä syyttäminen ja oman henkisen itsensä kasvattaminen eivät ole mitään pieniä asioita. Toisinaan tyttö on sinut itsensä kanssa, toisinaan taas ei mitään sinnepäinkään. Ja miten nopeasti mieliala muuttukaan, eikä tyttö itsekään pysy perässä itkettikö, naurattiko vai ottiko nyt kovasti päähän. Ja pitikö tässä kohtaa paiskata huoneen ovi kiinni perässä.

Kuvitelmani on, että murrosiän kriisit ovat syvempiä tytöillä kuin pojilla. Onko se näin? Ehkä se ei ole, se tuntuu vain, kun poikien osalta ei ole kokemusta. Vai onko se todellakin niin ja jos on, niin mikä siihen on syynä? Ehkä ongelmat ovat erilaisia.

Myös minä olen välillä ollut ns. aivan pihalla. Miten autan lastani eteenpäin. Keinot on vähissä, osaanko minä, mitä minä seuraavaksi sanon, millä minä saan tuettua omaa lastani siten, että hän pääsee pahimmasta oman itsensä etsimisestä yli ja kasvaa kunnon kansalaiseksi. Suu/puhe, kirjoittavat sormet ja internet ovat olleet kovassa käytössä. Yleensä se, että avaat kerran suusi, vie taas eteenpäin asioissa. Jokaiselta kenen kanssa asiasta olen puhunut, olen saanut jonkun johtolangan eteenpäin.

Sen tiedän, että en ole ainoa. Meitä murkkuikäisen vanhempia on tuhansia ja taas tuhansia. Ja suurin osa joutuu repimään hiuksia päästään tai vähintäänkin hiukset harmaantuvat kun näitä asioita pohditaan. Itse olen kyllä huomannut, että vertaistukea kaivataan niin ehkä nuorten piirissä kuin murrosikäisten vanhempien porukassakin.

Suurinta onnea tällä hetkellä tuo se, että oma tyttäreni puhuu minulle paljon. Luottamus meidän välillä on kasvanut suunnattomasti, mutta sen huomaan myös siinä, että kiukun puuskat suuntautuvat myös minuun. Olen vaan opetellut näkemään ne positiivisena asiana. Minä olen riittävän lähellä, riittävän läheinen, jotta asiat voi purkaa minulle, niin keskustelemalla kuin huutamallakin.

Sitten tulee päiviä, jolloin oma iso tyttäreni, joka todellisuudessa on aina minun pieni tyttäreni, tulee kainaloon, halaa ja sanoo että nyt on hyvä olla. Siitä me nautimme yhdessä.

Tulevaa syksyä odotellen.... mutta vielä auringon säteistä nauttien!